The Passion of the Mädi

"Do you have problems in your life?" ...kysyi lääkäri eilen Materalaisessa sairaalassa? Tai ainakin siten kysymyksen huonosti englantia ääntävä tulkkini minulle tulkitsi. Ilmeisesti perjantain keskimatkan repimät käsivarteni olivat jotenkin arvelluttavat. Vastasin, että "Only one. I am an orienteer".
No eipä ollut ensimmäinen kerta. Kerran työhaastattelussa haastattelija kysyi, käsivarsiani mulkoiltuaan, onko minulla kissaa? Silloinkin ymmärsin asian pointin jo lauseen puolivälissä ja vastasin, että "ei, olen suunnistaja".

Olihan tuossa taas kauden-avaus-viikonloppua kerrakseen. Kolme kisaa ja kaksi kertaa ambulanssissa. Ekalla kerralla sentään riitti vierailu, mutta eilen piti matkustaa ospidaleen asti.
Silti tuo lääkärin esittämä kysymys pisti miettimään. Hetken mietittyäni totesin, että suunnistus ei ole ongelma, mutta moni muu asia, jotka ovat ongelmia, eivät olisi ongelmia, ellen olisi suunnistaja. Kuten nyt esimerkiksi yksi murtunut kylkiluu. Mutta kun olen suunnistaja, ja kauden todelliseen alkuun on aikaa tasan kuukausi, niin yksi pieni murtuma on yksi aika ISO ongelma.

Eilen se siis vihdoin koitti. Päivä jolloin pääsi (tai piti päästä) kunnolla haastamaan Materaa. Tuota päivää olin odottanut jo tiäs kuinka monta vuotta. Matera on meidän sprinttisuunnistajien uskonnossa elävä legenda. Pyhä kartta, joka saa jopa fundamentalistiset pitkään matkaan uskojat kieltämään Tipasojan kolmesti ennen Jukolan viidennen osuuden lähtöä.
Kisa lähti hyvin liikkeelle, sain homman haltuun heti kättelyssä, mutta hieman ennen ykköstä portaita alaspäin juostessa astuin huonosti. Jalka petti alta ja hiukan horjahdin vasemmalle. Vasempaan kylkeen iski ruoskan lailla tiukan oloinen kipu, ja totesin, että nyt saattoi napsahtaa. Sen jälkeen reissu oli kuin Mel Gibsonin elokuva - yhtä Via Dolorosaa loppuun asti.
Jos kyseessä olisi ollut mikä tahansa muu maasto/kaupunki, niin varmasti olisin keskeyttänyt oitis. Mutta Matera - ei puhettakaan, että olisin tullut kesken pois. Väänsin radan läpi ja yritin pitää suunnistuksen kasassa. Suunnistus sujuikin oikeastaan pirun hyvin, mutta jossain vaiheessa ajatukset vaihtuivat enemmän kivun kuin nautinnon puolelle. Oli se silti kaikesta huolimatta sen arvoista.
Maalissa järjestäjät naulitsivat minut ambulanssin penkkiin, ja sen jälkeen, maisemien sijaan, tuli katseltua lähinnä sairaalan kattoa. Ei riittäneet orjantappurat.

En ole vielä ehtinyt konsultoimaan lääkäreitä suomen kielellä, joten en osaa yhtään sanoa, kuinka kauan tässä pitää levätä tai olla juoksematta. Juoksu nyt varmaan ainakin on hetken poissa kuvioista, mutta pyörän selkään sitä voisi päästä korvaavaa tekemään. Parin viikon päästä pitäisi sprinttailla Espanjassa. Saas nähä, josko siihen mennessä kokisi jonkinmoisen ylösnousemuksen.

Matera saa nyt odottaa toista tulemistani. Mutta siitä Matera voi olla varma - minä tulen toistamiseen.