On the Streets Again

Timmyyy!




Kolme (erittäin pitkää) kuukautta on kulunut operaatiosta. Mielenterveys on ollut koetuksella ja perseeni on jättänyt sohvaan lähtemättömän jäljen. Kuntousta on takana paljon niin kotona kuin fyssallakin ja pikkuhiljaa ollaan pääsemässä takaisin rintamalle. Polvessa on palikat luutuneet paikoilleen. Polven liikerata on palautunut 99%:sesti ja turvotustakaan ei ole enää paljoa jäljellä. Lihaksiakin olen saanut kasvatettua takaisin, eikä jalka enää muistuta afrikkalaisen maratoonarin kinttua. Pientä harjoitteluakin olen jo pystynyt tekemään ja alla on jopa jokunen juoksukerta. Reilu pari viikkoa sitten ekalla juoksuyrityksellä en pystynyt juoksemaan viittätoista metriä enempää, mutta seuraavalla kerralla meni sitten jo 5 minuuttia, sitä seuraavalla 10min ja nyt olen ylittänyt jo viidentoista minuutin maagisen rajan. Pientä kipuilua on juoksemisen yhteydessä ollut havaittavissa, mutta se on ihan normaalia. Eihän tuo juoksu kovin kaunista ole - Jos Kinnusen kanssa lähtis viivalle, niin voi olla, että laikka saattais just heilahtaa. Pyörällä olen sentään pystynyt polkemaan jo muutamia tunnin lenkkejä. Voin muuten kertoa, että jonnin verran ahisti keuhkoja ekoilla kerroilla, mutta pikkuhiljaa täältä noustaan. Maltilla.

Yksi reeni, jota olen myös tehnyt, on tunnin salireeni (20min verkat pyörällä ja soutaen alle ja päälle), jossa liikkeitä on laidasta laitaan ja päästä varpaisiin. Osa liikkeistä tehdään laitteilla, osa vapailla painoilla ja osa on kuntopiiriliikkeitä. Idea on joka tapauksessa siinä, että erilaisia liikkeitä tehdään koko ajan ja palautuksia ei ole muuta kuin nopea siirtyminen liikkeestä toiseen. Tunnin kun vääntää tätä, niin hyvän kokonaisvaltaisen voimatreenin lisäksi, kolme kuukautta tallissa seissyt mopo saa samalla hyvää pk-ärsykettä. Syke meinaan pysyy suht korkealla koko setin ajan. Yleensä viimeisiä liikkeitä tehdessä on ollut melkoisen hapottava olo, niin eilenkin, liikunnan salilla rehkiessäni. Itse asiassa jouduin jättämään koko leikin kesken 55min kohdalla. Olin juuri saanut selkäpenkissä tehtyä kolmannen sarjan viiden kilon painon kanssa, kun ylös noustessani hapotti niiiiiin saatanasti, että teki mieli heittää yleisradiot seinille. Kävelin hiljaa spinningpöörien vieressä olevan sermin taakse hakemaan reppuani. Varmistettuani, että kukaan ei näe, nojasin myös salaa polviini. Kävelin siitä suoraa päätä ovesta ulos ja heitin nurtsille levjäksi Paavo Nurmen viereen. Aikani Paven askelta ihailtuani, heitin palautusjuomat huiviin. Puhaltelin vielä hetken ja nousin ylös. Hapotti. Kävelin hiljaa pyörälleni ja päätin taluttaa sen kotiin. Olin päässyt liikunnan rakennukselta noin 150metrin päähän, Aalto Alvarin eteen, kun tajusin, että olo on hyvin pitkälti samanlainen kuin pitkän kisan jälkeen. Euforia valtasi mielen ja huulilleni muodostui (mieli)sairas hymy. Hyppäsin pyörän selkään ja ajoin kotiin.

Boulevard of Broken Dreams

Perkele. Siinä kävi sitten niin, että jouduttiin tekemään vähän isompaa operaatiota.
Alkuunhan piti vain putsata rustovaurio polvilumpion takaa ylhäältä (tai jostain sieltä hoodeilta).
Magneeteissa kumminkin oli näkynyt myös reisiluussa oleva irtonainen palanen, mutta lääkäri oli hyvin luottavainen sen suhteen, että sille ei tarvitsisi tehdä mitään. Reisiluusta oli irronnut palanen, joka oli reisiluussa kiinni vain sen ja luun väliin kasvaneella rustolla. Jotain kasvuhäiriötä se todennäköisesti oli, sano doc.

Jokatapauksessa olinkin menossa vain tähystykseen ja kuukauden päästä piti olla back in action. Toki sen huonommankin vaihtoehdon, että reisiluu pitäisi korjata, seuraukset käytiin läpi.

Leikkauspöydällä alkuun putsattiin rustovaurio tähystyksellä, jonka jälkeen lääkäri tarkisti reisiluun tilanteen ja totesi sen (yllättäen, siis oikeasti yllättäen) aika heikoksi. Ei siinä auttanut. Rauhoittavia oli mieli täynnä, joten varmaan olisin vastannut mihin tahansa kysymykseen myöntävästi, mutta kun lääkäri sanoi, että tämä reisiluukin pitäisi nyt korjata, niin ei siinä auttanut. Jossain vaiheessa heräsin kun joku hakkasi vasaralla peltiä, hirveä meteli. Hetken aikaa pällisteltyäni totesin, että lääkäri siinä vain vasaroi polveani. Taisin vähän hymyillä.

Tällainen hommeli siinä väsättiin (rustovaurion korjauksen lisäksi):



Kuusi viikkoa kepeillä, jonka aikana jalalle saa varata painoa max 15kg. Sen jälkeen saa aloittaa (jos menee hyvin) vesijuoksun. Keppien heivauksen jälkeen kuntopöörääkin saa alkaa sitten polkea semi-maltillisina annoksina, alkuun 5min, seuraavalla kerralla 10min, sitten 15min jne. 10viikon kohdalla, eli joskus jukolan aikoihin, saisi alkaa ottaa ensimmäisiä juoksuaskelia (jos hyvin menee). Jossain 6 ja 10 viikon välillä aloitetaan kuihtuneiden lihasten jälleenrakennus.
Pientä liikettä jalalla pitikin alkaa tehdä jo heti leikkauksen jälkeen, mutta annetuista kuntoutusliikkeistä en kyllä vieläkään pysty kaikkia suorittamaan edes auttavasti. Joka tapauksessa kolmesti päivässä noita hyvin pieniä liikkeitä tulee tehtyä. Ensi viikolla alkaa onneksi fysioterapeutilla ramppaaminen, joten apua on tarjolla näiden liikkeiden suorittamiseen.

Päällimäisenä nyt on mielessä polven kuntouttaminen ja paraneminen. Notta tulisi nyt kerralla kuntoon. Toiveena ja tavoitteena on, että pääsisi elokuuhun mennessä sellaisen toiminnan pariin, jota kehtaa kortsun saunaillassa kutsua harjoitteluksi. Kiirettä ei ole, kunhan saa itsensä loppukesästä siihen kuntoon, että pystyy hyvissä ajoin aloittamaan valmistautumisen seuraavaan sesongiin. Ylimenokauttakaan ei tarvitse syksyllä pitää, kun ei ole kautta välttämättä aloittanutkaan. Saas nähä.

Ensh kauel. Perkele.

Broken, Beat & Scarred

Tuomio on kuultu. Magneetit osoittivat polven olevan pienen pintaremontin tarpeessa.
Latinankielinen lukijakunta lienee sen verran vähäinen, että todetaan nyt vain, että sieltä löytyi muun muassa rustovaurio, jonka korjaaminen vaatii tietysti tähystysoperaation. Tähystys onkin tuttua puuhaa. Sen lisäksi, että toinenkin rodilla on joskus aikoinaan tähystetty, niin olenhan melkoinen tähystäjämestari itsekin. Sen verran tuli eräänä herran vuona rekkoja laskettua Luumäki-Kaipiainen akselilla, ja jonkinlaisessa montussa silloinkin maattiin. Tähyily on nyt seuraavana ohjelmassa. Opereissonin jälkeen parin viikon kuluttua saisi kokeilla vesijuoksua ja kuukauden perästä pitäisi päästä ottamaan juoksuaskelia.

Tangled Up in Blue

Epätoivo hiipii ikkunan taa, nyt uidaan tummissa vesissä ja niin edelleen.
10 päivän (polvi)lepo ei varsinaisesti vienyt polvea kohti seuraavia haasteita. Tiistaina polvi kesti pyöräilyä noin kaksi minuuttia ja keskiviikkona juoksua ei yhtäkään. Torstaina olin sitten fyssalla, tänään taas lääkärillä (eri lääkäri tällä kertaa) ja paria tuntia myöhemmin löysin itseni saman rakennuksen alakerrasta ja magneettikuvathan siinä tuli räpsittyä. Tiistaina kuulemaan tuomiota.

Fyysisen ahistamisen puuteessa olen katsellut ja tutkin karttoja. Muodostanut mielikuvia, suunnitelmia, tilanteita, tunti-pari päivässä, välillä on mennyt kolmekin. Varmaan 200 rataa olen joussut mielessäni läpi, mutta yksi on ollut aivan omassa luokassaan. Alessio Tenanin blogista löytyi viikon helmi.

Männä aikojen harjoituksellisissa yt-neuvotteluissa huonosti pärjänneiden Kortepohjan telakkamiesten vertaistukiryhmä järjesti eilen matkan Uuden Jyväskylän fantasiaan katsomaan elokuvaa, joka näin vapaasti kääntyy 'Rannekellomiehet'. Jonkinlaisia kellomiehiä mekin kuitenkin olemme kerhon toisen jäsenen, Raimon, kanssa. Tosin sykemittaria en ranteeseen ole pariin viikkoon saanut ripustaa. Saattoihan tuo jonkun ulkopuolisen silmiin näyttää hieman erikoiselta, kun kaksi lommoposkista adonista raahaa toista jalkaansa perässään ja matelee eteenpäin vauhdilla, jolla ei olisi asiaa edes rollaattorikerhon iltapäiväajoihin. Jokatapauksessa, mitä piti sanomani, kyseisessä elokuvassa on paras soundtrack ikinä.

Ja jottei sielunmaisema näyttäisi liian synkältä, niin laitetaan loppuun pieni 'sportident-kevennys':

Mr. Brightside

"I'm coming out of my cage
And I've been doing just fine
Gotta gotta be down
Because I want it all"

Portugalin Sao Gerardossa sijaitsee pieni maatila, joka tarjoaa myös majoituspalveluita. Agro turismo kylttiä seuraamalla mekin sinne löysimme ja 12 yötä paikan päällä vietimme. Samalla seudulla juostiin myös POM, ja läheiset reenimaastot olivat muutenkin kohdillaan, ilmoista puhumattakaan, joka päivä aurinkoa kirkkaalta taivaalta, 18-21C, kelpas. Onnistuin bongaamaan myös the ultimate big fiven: lampaita, hevosia, sikoja, lehmiä, sekä tuhansittain lande-kaneja, vaviskaa Afrikan miehet. Kyllä oli kamerakin kovilla, huh huh. -muutama kuva reissusta-

"It started out with a kiss"

Heti leirin alkuun käytiin Macon kanssa vuokraamassa Evorasta pöörät kymmeneksi päiväksi, oli muuten hyvät pelit. Kumminkin ennen varsinaista pyöräilyn aloittamasti oli vuorossa eka reeni Evora Cityssä, sprinttiä kaduilla ja kujilla, kovaa totta kai. Nilkka ei oikein tykännyt mukulakivistä. Päätin laittaa seuraaviin reeneihin tukevammat teippaukset. Reenin jälkeen sotkettiinkin sitten pöörät kämpille, n.50km. Täytyy sanoa, että siinä missä Maco veteli kahden kuukauden pyöräilytaustalla, lukkopolkimilla ja 3cm kapeammilla renkailla pk1:stä, mjää vetelin pk2-vk1:stä. Siinä olikin sitten viikon ainoat vk1:set.

(Evora)

Seuraavana päivänä vedeltiinkin sitten muun muassa pitkää suunnistusta, kolme lyhyttä rataa kerralla, multiteknikaalia alkuun, sitten keskari ja lopuksi no compass, jossa Maco vei koko porukan sokkona jollekkin rastille ja siellä saatiin kartat, piti ottaa kiinni ja suunnistaa rata läpi mahdollisimman suoraan eli lyhintä reittiä. Siinä missä Mäksä arpoi itsensä oikealle rastille 24sekunnissa, minä vietin aikaa viisi minuuttia, ehkä vähän ylikin. En tajunnut jujua. Lyhintä reittiä radan onnistui kiertämään Lasse, mutta toisaalta sen forwardi näytti matkaksi vähemmän mitä radan pituuskaan oli. Jokatapauksessa virheet laskettiin metreissä, jokainen oli ylimääräinen. Polvi tuntui hyvältä, mutta nilkka ei tykännyt pienistäkään väännöistä.
-
(keski ja no compass)

Se olikin sitten jo leirikisan vuoro. Prologi vedeltiin Arraiolosin kaduilla ja finaalii takaa-ajona Pastaneiran nurtseilla. Mä vein prologin, mäksä finaalin ja koko skaban. Oli siistii. Nilkkaan lisättiin taas yksi kerros lisää teippiä ja se auttoi.
-
(Arraiolos ja Pastaneira)

Tämän päälle tuli otettua pari kevyempää päivää ennen viikonlopun kisoja. Ekana kevyenä päivänä oltiin vaeltamassa ja voin kertoa, että kovien (ja) juoksureenien puute tuntui. Olin vaelluksella melko nahka, mutta pari kevyempi tehoista päivää teki hyvää. Model Event maastoon yrittämisestä Mäksä kertoikin jo varsin kattavasti, tarina sinänsä sekin.
Eka skaba, keskimatka, meni en tiedä minkä piikkiin, mutta päin persettä kumminkin. Ehkä sellaista ekan kisan hermoilua, kun ei oikein muistanut mistä onkaan taas kyse. Oikein aloittelijoiden virheitä tuli tehtyä. Nelosen koukut ja kuus kärkeen. Kyllä piti ottaa illalla oravapolkukoulun kirja käyttöön.

(POM 1)

Oravapolulta on ennenkin haettu vauhtia ja taas se onnistui, sillä toisen päivän WRE-kisa meni mainiosti. 17,1km matkalle (oikein mitattuna) lupailtiin reilu 600m nousua ja 80'-90' voittoaikaa. Kovaa touhua. Tasokin oli suht kova kun messissä oli Sveitsin-, Tsekin- ja Tanskan maajoukkueet + muita kovia jamppoja. Etukäteen spekuloin, että Hubmanin lähtiessä 2min perään pääsisin hyvinkin pian näkemään millaista vauhtia siellä maailman kärjessä juostaan, mutta ei. Hubimann sai kiinni vasta 35min kohdalla, sopivasti perhosten keskusrastille ja lähti luonnollisesti toiseen suuntaan, moro, ja oli vielä oikaissut 5:lta 7:lle. Merzi jokatapauksessa juoksi radan hiukan alle 84', mutta sillä irtosikin sitten voitto viidellä minuutilla, eikä sitä kukaan maailmassa olisi kovempaa juossut. Itse otin pataan 10min, jolla heltesi varsin kohtuullinen 8. sija, 1,5min neljännestä sijasta. Siihen olisin päässyt oikeastaan melko helpostikin.
Kun miettii, että alla oli kuusi päivää oikeaa ja kuusi viikkoa korvaavaa harjoittelua, niin olen kyllä erittäin positiivisesti yllättynyt omasta vauhdista, varsinkin kun kaikki alamäet piti nilkan takia nilkuttaa melko rauhassa. Kartan kyljessä enempi pohdintaa jaksamisesta ja suorituksesta. Tulokset


(BC2 WRE)

Kisan jälkeen en jaksanut odottaa Mäksää metsästä vaan lähdin pyörällä takaisin majoitukseen Macon kanssa. Järjestäjät neuvoivat sopivan oikotien maaston poikki, joka oikaisisi reilun 10kilsaa. Yhdessä kohtaa tien yli virtaisi vain vähän vettä, näyttivät käsillä, että 10cm. Aikanaan kyseiseen paikkaan saavuttuamme totesimme, että vettä saattoi olla myös enemmän. Rohkeasti vaan yli. Se oli noin puolessa välissä kun polkimet alkoivat läiskyttää vettä, ennenkuin vettä olikin sitten puoleen sääreen. Todellista vesipyöräilyä, mutta yli mentiin, ja yhdellä polkemalla, paitsi Maco, joka päätti testata pohjan pehmeyttä muullakin kuin pyörän renkailla. Kesken matkan polvi alkoi oikeasti vaivaamaan ensimmäistä kertaa koko viikkona ja illuusiot polven paranemisesta meni sen siliän tien.

"How did it end up like this"

Ekaan viikkoon tuli reeniä 21h ja kilsoja ihan soppelisti juoksun ja pyörän välillä. Tehotkin oli kohdillaan, sillä sitä vk1:stä ei tosiaankaan tullu kun siinä yhdellä pyörälenkillä, mutta vk2:sta ja maukkaa tuli yhteensä 4,5h. Uusi Sveitsiläinen harjoitusfilosofiani.

Seuraavana kahtena päivänä piti muiden reenien ohessa polkea 2h pöörälenkit, mutta ne piti keskeyttää kun polveen alkoi sattua 10min ajon jälkeen liikaa. Käytiin siinä myös vaeltaa POMin 4 päivän rata läpi Macon kanssa ja todettiin, että Tanska tulee hallitsemaan naissuunnistusta 7 vuoden päästä, katotaan.

Polvi siitä parani hieman parin kevyemmän päivän jälkeen ja leirin loppuun pystyin vetämään yhden kahden pidemmän suunnistuksen päivän jotenkuten ja viimeisenäkin päivänä pyörien polkeminen takaisin Evoraan sujui jopa hyvin. Viimeinen varsinainen reeni oli vikana iltana Morassa juostu sprinti, jonka pystyin juoksemaan kovaa ihan pelkästään henkisellä adrenaliinin luonnilla. Oikeastaan polvi ei ollut koko iltana kipeä. Seuraavana aamuna leirin ainoalla aamulenkillä sitten senkin edestä, sen jälkeen viimeistään olikin hyvä lähteä kohti kotia. Viimeiseen neljään päivään reeniä tuli 11h ja yhteensä 11 päivään 32h. Sopivasti.


(Mora)

Näin jälkeenpäin ajatelleena taisin lähteä leirille aika optimistisin kuvitelmin polven kestävyyden suhteen, mutta uskon vakaasti, että vaikka olisin reenannut vähemmänkin, niin jossain vaiheessa se polvi olisi kumminkin tullut kipeäksi. Nyt tähän väliin otetaan se kait väistämättä pakollinen lepo. Olen silti perkeleen tyytyväinen, että sain vietyä leirin läpi, niitä kahta keskeytettyä pyörälenkkiä lukuunottamatta, niinkuin toivoinkin. Kestin myös kovat tehot ja leirin rasitukset mielestäni melko hyvin ja WRE-kisa nosti itseluottamuksenkin takaisin plussan puolelle.

"But it's just the price I pay
Destiny is calling me
Open up my eager eyes
'Cause I'm Mr Brightside"


I never...