Saikkauksia jänkhältä

Sain juurikin sitä mitä hain.
Niinkuin oli lupeissa Pellon Ponsi tarjosi TLRP:llä sellaista nautintoa maaston ja radan muodossa, jota Suomessa on niin kovin harvoin tarjolla. Lisäksi sain homman taas toimimaan, ja ajatuksen juoksemaan kovempaa kuin jalat, vaikka mehtä tietää, hopusti siellä sai myös juossa.

Lauantaina Hartiganilla oli aikhanen lähtö, joten saapusima kisapaikalle hyvissä ajhoin. Archie Bunker oli havilisena lähteny suhariksi. Soliki äkäne suhari. Meinasima aijjaa siutti. Hartigani ei olluna visutellu ko oli laittanu uuen kompassin ja kilolasit. Oli suvi ja semmonen normaali yhen tikkurin päivä, kevyt pohjois-vinkka siinä ploosasi, mutta muutampi sääski siinä silti pörisi, joita etelänmies sai huiota. Pistin ommaa lähtöä odotellessa pirrin päähän ja oikasin sölökän pehmeälle poronpaskapedille ja rupesin vilkuilemaan viimosta rastia kissaa seuraten. Siellä leimasikin rohki viinejä tyäriä. Siinä kun aikansa oli kötählään ollu, pitikin jo kötöstää traasut kopahroin, alkaa singuttelemaan ja rukattaa lähtöön. Klassisella 1,4 pelikuorman ja 16 rastin pruuvilla oli Taivaisen hulliainen tarjonnut rohki viinejä rastivälejä. Oli loihakkaa avonaista outaa, joissa piti kuikuilla kompassia ja piettää pää pystössä. Oli mahottoman vistoja tievoja, joita sai vuoroin kiikkua ylös ja alas, sekä reitinvalintoja joissa huneeria koetelthiin. Siellä utameilla varmasti tuli ymmä etheen, ja ihme ettei kethään junan tuoma sinne kaonnu lopullisesti. Mie pietän, että se oli aika hyvä.



Suunnisthin ihan mallikhaasti. Juosseminen oli semmosta näskäämistä, mutta aika hopusti mie olen menny, ko 1,4 pelikuormaa taittui alle yhden ja kymmenen. Pääosin mie nasahdin suoraan rasteille, mutta 1-2 välillä olis pithäänt ravhauttaa reistiksi matalavaaran poikki. Nelosella olin hyvin kartalla, mutta kun saapusin rintheeseen emmie nähny lippua, vaikka kuinka kuikuilin kovasti. Enkä kehannu liikkua, ko en tienny, että mihin suunthaan. Ei siinä auttanu häsytä. Mutta kun toittasin mennä muutaman metrin alemmas, niin johan se lippu näky. Vitoselle oliki pitkä taival. Siinä oli miun reitillä joenylityski, jossa ohtolla oli aamupala keskessä, siinä se poimi kojamoita veenistä. Oli siellä poronkonttikin jossaki matkalla. Ratamestari oli aika kälmi kun oli laittanut vistoja tievoja nopheiden pätkien perrään. Mutta emmie ole niin pörrö miltä mie näytän ja toittasinkin hiljentää vauhtia niissä. 11:sta tosin rastinotto oli äläskelponen ja saikkasin 40 sekuntia, muuta solikin ainoa isompi mukka. Ja kun reitinvalinnatkin onnistuivat vällein hyvin, niin maalissa sai yhäkseen porista pruuvista.


Sunnuntain pikamatkalla se vasta mahoton suota tievoja olikin. Päntiöhnään sai olla kiikkumassa. Lophuun tarjothiin vielä vaaran rinnettä ylöspäin. Tämmösissä tömpyröissähän se yleensä ruukaa hapottaa, joten ei auttanu ko vethää sinnillä vain. Aivan hyvin nasahin taas rasteille. Kasilla meinasin saikata, mutta ei siinä tullu ko pieni viien sekunnin mukka vain. 3-4 välillä mie nousin väärää jonthkaa ja samaistin itteni hetkeksi väährään paikhaan, mutta puolen minuutin tappioilla siitäkin selvithiin, ja viimeselä pitkälä välilä ajauduin hiukan sivvuun, ko en vilkuillu tarpheeksi kompassia. Vajjaa minuutti virhettä siis.




Suunnistus oli molempina päivinä hyvin hallusa. En jähinyt rasteilla, vaan lähdin hallitun hopusti liikkeelle, ja sain piettyä homman eessä. Rastit nasahtivat ja Arto Holappa oli lyöty.
Aika monta vuotta sitä vaan yritethiinkin.


Mie häyn sanoa, että tätä kokemusta ei vaikuta huikkia.