lauantai 26. kesäkuuta 2010
Kirkkovenerastit 2010 - tulokset & sanoma
Lopputulokset
1. TePo 1 41.24 (Parkkinen 13.53, Viita 16.17, Parkkinen 11.14)
2. KenSu 1 54.08 (Kaivosaari 17.57, Kallio 17.36, Huhtanen 18.35)
3. TePo 2 55.24 (Kilpinen 20.55, Kaivosaari 18.03, Tuomaala 16.26)
4. TePo 3 59.59 (Istolahti 18.35, Jaako 25.01, Kautto 15.09)
Kirkkovenerastien sanoma 2010
”Läksivät he saareen, tulivat vitulliseen korpeen, Laajarannan Kaivosaareen, jossa nalkuttavat eukot ja sikailevat ukon köriläät sinkoilivat suuntaan jos toiseen heleässä kesäsäässä. Soutivat he siitä rantaan, pahaiselle kulon polttamalle majalle, jossa tarkoitus oli laittaa naula oikein kunnolla päähän.”
Näin kuvaa kansallissuunnistusblogistimme Tuomo Mäkelä TePon miesten paluuta kotitaloonsa. Samassa perinteisessä hengessä olemme me Kirkkovenerastien suunnistajat kuljettaneet viestin Kreikan Euroopan mestaruudesta alkaen läpi Q-baarien, naapureiden terassien ja kukkakauppojen, nousten muuntajien takaa ylväästi pystyyn, julistamalla: ”mä oon niin onnellinen”, keskisessä Suomessa läpi kesäyön kautta vaativien Kaivosaaren korpien, nousten korkeille kallioille ja samoten tiheitä kuusikkoja, lohkareisia rinteitä ja märkiä soita.
Tämän viestin sanomalla haluamme onnitella TePoa, joka on tehnyt mittavan työn suomalaisen nuorison kasvattamisessa - kiitos OLLI! Luonnon kunnioittaminen sekä henkisen ja fyysisen kunnon vaaliminen yhdistävät Tepolaisia ymmärtämään niitä arvoja, jotka ovat tärkeitä tulevan raikkaan olotilan vaalimiseksi.
Laajarannan Kirkkovenerasteilla 26. kesäkuuta 2010
Kirkkovenerastien suunnistajat
torstai 24. kesäkuuta 2010
Kirkkovenerastit 2010 - ennakkojuttu
Vuoden 2009 tapahtumat Laajarannan Kaivosaaressa ovat pyyhkiytyneet suunnistajien kollektiivisesta muistista, jos ne sinne ikinä ovat tarttuneetkaan. Kirkkovenerastit palaa Laajarannan Kaivosaareen vuoden tauon jälkeen. Kaivosaaressa ja sen lähivesissä on kilpailtu Kirkkovenerastien voitosta vuosina 2008 sekä viimeksi vuonna 2009 kuuluisilla Kura-Kirkkovenerasteilla.
Kaivosaari-Laajarannan maastot tiedetään haastaviksi. Legendaarisiksi ne muodostuivat viimeistään vuoden 2009 Kirkkovenerasteilla. Silloin olosuhteet eivät olleet suunnistajien puolella, sillä perimätiedon mukaan vettä satoi saavista kaatamalla, ja lämpötila painui yöllä nollan tuntumaan. Kirkkovenerasteille lähteneistä 753 kilpailijasta kolmannes jätti leikin kesken. Eikä silloin ollut mukana b-kaaderin-suunnistajia.
Tämänvuotisia Kirkkovenerasteja on odotettu jo vuosia lähes pelonsekaisin tuntein. Tunnelmaa ovat pitäneet yllä vuoden 2009 kilpailuun osallistuneet suunnistajat, jotka ovat tarinoissaan lämmöllä muistelleet huippuvaikeata maastoa ja kilpailukeskuksen mutavelliksi muuttaneita sateita. Nuoremmissa suunnistajissa tällaiset tarinat herättävät ristiriitaisia tunteita – etenkin nyt, kun paluu Kaivosaareen on väistämätön tosiasia.
Kirkkovenerastien paluu Kaivosaareen voidaan nähdä osana vuosikymmeniä kestäneiden ja lähes traumaattisiksi luonnehdittavien kollektiivisten suunnistusmuistojen käsittelyä. 2010-Kirkkovenerastit on välisuorite prosessissa, joka ei näytä päättyvän milloinkaan, sillä ennemmin tai myöhemmin Kirkkovenerastit tulee takaisin Kaivosaari-Laajarannan maastoihin, aina yhä uudelleen.
Hulluja nuo suunnistajat, joku saattaisi todeta. Huippuvaikeasta maastosta huolimatta – tai juuri sen ansiosta – 2010-Kirkkovenerasteista on tulossa kaikkien aikojen suurin Kirkkovenerastit-tapahtuma. Kirkkovenerasteille on ilmoittautunut yli 15000 suunnistajaa. Vaikka Laajarannan sijainti aivan Keski-Suomen tuntumassa on vaikuttanut tapahtuman ennätykselliseen suosioon, taustalla kummittelevalla Kaivosaaren legendalla on varmasti myös sormensa pelissä.
2010-Kirkkovenerastit tarjoaa mahdollisuuden palata legendan syntysijoille. Reilun vuorokauden kuluttua paljastuu, mitä ihmettä siellä Kaivosaaren maastossa oikein on tarjolla. Kaivosaarirasteilla vanhojen tarinoiden nöyrät kuuntelijat muuttuvat notkeakielisiksi tarinaniskijöiksi.
Jo vuosia on tuntunut siltä, että Paarijoki, Usmi, Kytäjä ja Jaanankallio ovat vain välttämättömiä ja luvalla sanoen toisarvoisia välietappeja matkalla kohti todellista päämäärää: Kaivosaarta. Siellä taidot punnitaan ja jyvät erotetaan akanoista. En halua mitenkään vähätellä viime vuosina Kirkkovenerasteja voittaneiden suunnistajien saavutuksia, mutta onhan se niin, että voitto Kaivosaaren haastavassa kilpailumaastossa vaatii poikkeuksellisen hurjaa kuntoa ja rautaisia hermoja. Tarjolla on mestaruus ylitse muiden.
Erityisen haastavaksi kilpailumaasto Kaivosaaressa muuttuu, jos taivas repeää kisaviikonloppuna. Kaivosaaren legendan säilymisen kannalta vuoden 2009 olosuhteiden toisinto olisi tietenkin monien salaisten toiveiden täyttymys. Mutta emmehän me sitä oikeasti toivo, vaan toivelistalla ovat aurinkoinen ilma sekä kuulas ja linnunlaulun täyteinen kesäyö.
Kaivosaari-Laajarannan maastot tiedetään haastaviksi. Legendaarisiksi ne muodostuivat viimeistään vuoden 2009 Kirkkovenerasteilla. Silloin olosuhteet eivät olleet suunnistajien puolella, sillä perimätiedon mukaan vettä satoi saavista kaatamalla, ja lämpötila painui yöllä nollan tuntumaan. Kirkkovenerasteille lähteneistä 753 kilpailijasta kolmannes jätti leikin kesken. Eikä silloin ollut mukana b-kaaderin-suunnistajia.
Tämänvuotisia Kirkkovenerasteja on odotettu jo vuosia lähes pelonsekaisin tuntein. Tunnelmaa ovat pitäneet yllä vuoden 2009 kilpailuun osallistuneet suunnistajat, jotka ovat tarinoissaan lämmöllä muistelleet huippuvaikeata maastoa ja kilpailukeskuksen mutavelliksi muuttaneita sateita. Nuoremmissa suunnistajissa tällaiset tarinat herättävät ristiriitaisia tunteita – etenkin nyt, kun paluu Kaivosaareen on väistämätön tosiasia.
Kirkkovenerastien paluu Kaivosaareen voidaan nähdä osana vuosikymmeniä kestäneiden ja lähes traumaattisiksi luonnehdittavien kollektiivisten suunnistusmuistojen käsittelyä. 2010-Kirkkovenerastit on välisuorite prosessissa, joka ei näytä päättyvän milloinkaan, sillä ennemmin tai myöhemmin Kirkkovenerastit tulee takaisin Kaivosaari-Laajarannan maastoihin, aina yhä uudelleen.
Hulluja nuo suunnistajat, joku saattaisi todeta. Huippuvaikeasta maastosta huolimatta – tai juuri sen ansiosta – 2010-Kirkkovenerasteista on tulossa kaikkien aikojen suurin Kirkkovenerastit-tapahtuma. Kirkkovenerasteille on ilmoittautunut yli 15000 suunnistajaa. Vaikka Laajarannan sijainti aivan Keski-Suomen tuntumassa on vaikuttanut tapahtuman ennätykselliseen suosioon, taustalla kummittelevalla Kaivosaaren legendalla on varmasti myös sormensa pelissä.
2010-Kirkkovenerastit tarjoaa mahdollisuuden palata legendan syntysijoille. Reilun vuorokauden kuluttua paljastuu, mitä ihmettä siellä Kaivosaaren maastossa oikein on tarjolla. Kaivosaarirasteilla vanhojen tarinoiden nöyrät kuuntelijat muuttuvat notkeakielisiksi tarinaniskijöiksi.
Jo vuosia on tuntunut siltä, että Paarijoki, Usmi, Kytäjä ja Jaanankallio ovat vain välttämättömiä ja luvalla sanoen toisarvoisia välietappeja matkalla kohti todellista päämäärää: Kaivosaarta. Siellä taidot punnitaan ja jyvät erotetaan akanoista. En halua mitenkään vähätellä viime vuosina Kirkkovenerasteja voittaneiden suunnistajien saavutuksia, mutta onhan se niin, että voitto Kaivosaaren haastavassa kilpailumaastossa vaatii poikkeuksellisen hurjaa kuntoa ja rautaisia hermoja. Tarjolla on mestaruus ylitse muiden.
Erityisen haastavaksi kilpailumaasto Kaivosaaressa muuttuu, jos taivas repeää kisaviikonloppuna. Kaivosaaren legendan säilymisen kannalta vuoden 2009 olosuhteiden toisinto olisi tietenkin monien salaisten toiveiden täyttymys. Mutta emmehän me sitä oikeasti toivo, vaan toivelistalla ovat aurinkoinen ilma sekä kuulas ja linnunlaulun täyteinen kesäyö.
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Kymppisaekki
Kymppisakkiin suunnistettiin Jukolassa. Sijaan on ilman muuta syytä olla tyytyväinen, omaan suoritukseen ei. Pitkän yön jälkeen teimme joukkueena noin 18 minuuttia selkeää virhettä ja kolmanteen sijaan matkaa oli 9min. Oishan siinä ollu saumoja, muuutta toisaalta monella joukkueella virhettä tuli vielä enemmän. Olihan se vaikeaa, ja totta vie hemmetin hienoa suunnistusta. Ja kyllä meitin joukkueessa nähtiin todella hyviäkin suorituksia.
Kuten kuvasta näkyy meikäläisen kontolle napsahti sellainen reilu viisi minuuttia pummia. Pääsin letkassa metsään, mutta kun olin päättänyt omaa suunnistusta toteuttaa, sitä tein. Ykkönen meni siihen sektoriin, johon olin päättänyt kiertää ekan mäen. Simppa ja HP:n heppu lähtivät K:lta suoraan. En tiedä mitä takana tulleet tekivät, mutta yksin olin. Jaksoin toteuttaa omaa työtä ekat 4 minuuttia, sitten näin Pyrsän miehen selän. Juoksin sen nopeasti kiinni, mutta heppu jatkoi niin ihme suuntaan, että aloin itsekin epäröimään omaa sijaintiani. Kelasin itseni epävarmasti ylös rinteeseen, josta sain aika nopeasti kiinni, mutta en ihan varma kumminkaan ollut, ja jouduin pysähtelemään muutaman kerran rinnettä tahkotessani. Rasti tuli sieltä kuitenkin vastaan, mistä pitikin. Sen jälkeen päätin olla välittämättä muista.
Sitten koitin mennä varmasti. Vääntelin polvisuunnat tauluun joka välillä ja rastit löytyi paria pientä koukkua lukuunottamatta hyvin, kunnes seiskalla sorvasin oikein kunnolla. Olin hyvin kartalla 50m ennen rastia, suunta tanassa notkoa ja kumparetta odotellen. Kalevan Rastin mies meni vähän vasemmalla (suoraan rastille). Metsä muuttui yht'äkkiä uskomattoman tiheäksi kuusikoksi, enkä nähnyt enää metriä enempää mihinkään suuntaan. Yritin puskea sieltä läpi ja ehkä unohdin katsoa kompassia. Vastaan tuli notko vasemmalle ja sen takana kumpare. Täsmäsi. Siihen niin ottamaan leimaa, mutta ei näkyny rastia. Seisoskelin ja ihmettelin. Kohta pian samalle kumpareelle tuli Joensuu, joka etsi samaa rastia. Jomppa sai vissiin itsensä kartalle, koska lähti 180 astetta eri suuntaan kuin minä. Tajusin tilanteen ja sain itseni kartalle noin 20 sekuntia myöhemmin (tässä vaiheessa kartta oli 90 astetta vinossa) ja säntäsin perään. Jumituin aivan täysin pusikkoon, enkä osunut millään rastille. Onneksi pyrsän mies tuli jostain kuusen takaa ja vei mut rastille. Muuten olisin siellä varmaan vieläkin. 2,5 minuutin virhe. Terä ja Lynx menivät ohi.
Tässä vaiheessa olisi ollut hyvä paikka vetää herne nenään, mutta sain kuitenkin juonesta kiinni heti kohta pitkän välin alussa. Pitkä väli meni hyvin, tv-rastia (9) koukkasin hieman. 10 ja 11 löysin hyvin, joskin pysähtelin jonnin verran näillä väleillä varmistamaan. 12 tiesin olevan tv-rasti, joten väänsin suunnan tauluun ja lähdin haistelemaan uria, isompia muotoja lueskellen. Sieltä se tuli. 13:sta tein sitten vielä puolitoistaminuuttisen. Tyhmä virhe tämäkin, niinkuin virheet nyt yleensä ovat. Ei oikein mielikuva vastannut todellisuutta.
Vaihtoon tulin kuudentena. Keskisaari virnuili siinä yleisradion haastattelussa. Minua ei hymyilyttänyt. Yhtä kaikki - hieno Jukola.
Kuten kuvasta näkyy meikäläisen kontolle napsahti sellainen reilu viisi minuuttia pummia. Pääsin letkassa metsään, mutta kun olin päättänyt omaa suunnistusta toteuttaa, sitä tein. Ykkönen meni siihen sektoriin, johon olin päättänyt kiertää ekan mäen. Simppa ja HP:n heppu lähtivät K:lta suoraan. En tiedä mitä takana tulleet tekivät, mutta yksin olin. Jaksoin toteuttaa omaa työtä ekat 4 minuuttia, sitten näin Pyrsän miehen selän. Juoksin sen nopeasti kiinni, mutta heppu jatkoi niin ihme suuntaan, että aloin itsekin epäröimään omaa sijaintiani. Kelasin itseni epävarmasti ylös rinteeseen, josta sain aika nopeasti kiinni, mutta en ihan varma kumminkaan ollut, ja jouduin pysähtelemään muutaman kerran rinnettä tahkotessani. Rasti tuli sieltä kuitenkin vastaan, mistä pitikin. Sen jälkeen päätin olla välittämättä muista.
Sitten koitin mennä varmasti. Vääntelin polvisuunnat tauluun joka välillä ja rastit löytyi paria pientä koukkua lukuunottamatta hyvin, kunnes seiskalla sorvasin oikein kunnolla. Olin hyvin kartalla 50m ennen rastia, suunta tanassa notkoa ja kumparetta odotellen. Kalevan Rastin mies meni vähän vasemmalla (suoraan rastille). Metsä muuttui yht'äkkiä uskomattoman tiheäksi kuusikoksi, enkä nähnyt enää metriä enempää mihinkään suuntaan. Yritin puskea sieltä läpi ja ehkä unohdin katsoa kompassia. Vastaan tuli notko vasemmalle ja sen takana kumpare. Täsmäsi. Siihen niin ottamaan leimaa, mutta ei näkyny rastia. Seisoskelin ja ihmettelin. Kohta pian samalle kumpareelle tuli Joensuu, joka etsi samaa rastia. Jomppa sai vissiin itsensä kartalle, koska lähti 180 astetta eri suuntaan kuin minä. Tajusin tilanteen ja sain itseni kartalle noin 20 sekuntia myöhemmin (tässä vaiheessa kartta oli 90 astetta vinossa) ja säntäsin perään. Jumituin aivan täysin pusikkoon, enkä osunut millään rastille. Onneksi pyrsän mies tuli jostain kuusen takaa ja vei mut rastille. Muuten olisin siellä varmaan vieläkin. 2,5 minuutin virhe. Terä ja Lynx menivät ohi.
Tässä vaiheessa olisi ollut hyvä paikka vetää herne nenään, mutta sain kuitenkin juonesta kiinni heti kohta pitkän välin alussa. Pitkä väli meni hyvin, tv-rastia (9) koukkasin hieman. 10 ja 11 löysin hyvin, joskin pysähtelin jonnin verran näillä väleillä varmistamaan. 12 tiesin olevan tv-rasti, joten väänsin suunnan tauluun ja lähdin haistelemaan uria, isompia muotoja lueskellen. Sieltä se tuli. 13:sta tein sitten vielä puolitoistaminuuttisen. Tyhmä virhe tämäkin, niinkuin virheet nyt yleensä ovat. Ei oikein mielikuva vastannut todellisuutta.
Vaihtoon tulin kuudentena. Keskisaari virnuili siinä yleisradion haastattelussa. Minua ei hymyilyttänyt. Yhtä kaikki - hieno Jukola.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
Saikkauksia jänkhältä
Sain juurikin sitä mitä hain.
Niinkuin oli lupeissa Pellon Ponsi tarjosi TLRP:llä sellaista nautintoa maaston ja radan muodossa, jota Suomessa on niin kovin harvoin tarjolla. Lisäksi sain homman taas toimimaan, ja ajatuksen juoksemaan kovempaa kuin jalat, vaikka mehtä tietää, hopusti siellä sai myös juossa.
Lauantaina Hartiganilla oli aikhanen lähtö, joten saapusima kisapaikalle hyvissä ajhoin. Archie Bunker oli havilisena lähteny suhariksi. Soliki äkäne suhari. Meinasima aijjaa siutti. Hartigani ei olluna visutellu ko oli laittanu uuen kompassin ja kilolasit. Oli suvi ja semmonen normaali yhen tikkurin päivä, kevyt pohjois-vinkka siinä ploosasi, mutta muutampi sääski siinä silti pörisi, joita etelänmies sai huiota. Pistin ommaa lähtöä odotellessa pirrin päähän ja oikasin sölökän pehmeälle poronpaskapedille ja rupesin vilkuilemaan viimosta rastia kissaa seuraten. Siellä leimasikin rohki viinejä tyäriä. Siinä kun aikansa oli kötählään ollu, pitikin jo kötöstää traasut kopahroin, alkaa singuttelemaan ja rukattaa lähtöön. Klassisella 1,4 pelikuorman ja 16 rastin pruuvilla oli Taivaisen hulliainen tarjonnut rohki viinejä rastivälejä. Oli loihakkaa avonaista outaa, joissa piti kuikuilla kompassia ja piettää pää pystössä. Oli mahottoman vistoja tievoja, joita sai vuoroin kiikkua ylös ja alas, sekä reitinvalintoja joissa huneeria koetelthiin. Siellä utameilla varmasti tuli ymmä etheen, ja ihme ettei kethään junan tuoma sinne kaonnu lopullisesti. Mie pietän, että se oli aika hyvä.
Suunnisthin ihan mallikhaasti. Juosseminen oli semmosta näskäämistä, mutta aika hopusti mie olen menny, ko 1,4 pelikuormaa taittui alle yhden ja kymmenen. Pääosin mie nasahdin suoraan rasteille, mutta 1-2 välillä olis pithäänt ravhauttaa reistiksi matalavaaran poikki. Nelosella olin hyvin kartalla, mutta kun saapusin rintheeseen emmie nähny lippua, vaikka kuinka kuikuilin kovasti. Enkä kehannu liikkua, ko en tienny, että mihin suunthaan. Ei siinä auttanu häsytä. Mutta kun toittasin mennä muutaman metrin alemmas, niin johan se lippu näky. Vitoselle oliki pitkä taival. Siinä oli miun reitillä joenylityski, jossa ohtolla oli aamupala keskessä, siinä se poimi kojamoita veenistä. Oli siellä poronkonttikin jossaki matkalla. Ratamestari oli aika kälmi kun oli laittanut vistoja tievoja nopheiden pätkien perrään. Mutta emmie ole niin pörrö miltä mie näytän ja toittasinkin hiljentää vauhtia niissä. 11:sta tosin rastinotto oli äläskelponen ja saikkasin 40 sekuntia, muuta solikin ainoa isompi mukka. Ja kun reitinvalinnatkin onnistuivat vällein hyvin, niin maalissa sai yhäkseen porista pruuvista.
Sunnuntain pikamatkalla se vasta mahoton suota tievoja olikin. Päntiöhnään sai olla kiikkumassa. Lophuun tarjothiin vielä vaaran rinnettä ylöspäin. Tämmösissä tömpyröissähän se yleensä ruukaa hapottaa, joten ei auttanu ko vethää sinnillä vain. Aivan hyvin nasahin taas rasteille. Kasilla meinasin saikata, mutta ei siinä tullu ko pieni viien sekunnin mukka vain. 3-4 välillä mie nousin väärää jonthkaa ja samaistin itteni hetkeksi väährään paikhaan, mutta puolen minuutin tappioilla siitäkin selvithiin, ja viimeselä pitkälä välilä ajauduin hiukan sivvuun, ko en vilkuillu tarpheeksi kompassia. Vajjaa minuutti virhettä siis.
Suunnistus oli molempina päivinä hyvin hallusa. En jähinyt rasteilla, vaan lähdin hallitun hopusti liikkeelle, ja sain piettyä homman eessä. Rastit nasahtivat ja Arto Holappa oli lyöty.
Aika monta vuotta sitä vaan yritethiinkin.
Mie häyn sanoa, että tätä kokemusta ei vaikuta huikkia.
Niinkuin oli lupeissa Pellon Ponsi tarjosi TLRP:llä sellaista nautintoa maaston ja radan muodossa, jota Suomessa on niin kovin harvoin tarjolla. Lisäksi sain homman taas toimimaan, ja ajatuksen juoksemaan kovempaa kuin jalat, vaikka mehtä tietää, hopusti siellä sai myös juossa.
Lauantaina Hartiganilla oli aikhanen lähtö, joten saapusima kisapaikalle hyvissä ajhoin. Archie Bunker oli havilisena lähteny suhariksi. Soliki äkäne suhari. Meinasima aijjaa siutti. Hartigani ei olluna visutellu ko oli laittanu uuen kompassin ja kilolasit. Oli suvi ja semmonen normaali yhen tikkurin päivä, kevyt pohjois-vinkka siinä ploosasi, mutta muutampi sääski siinä silti pörisi, joita etelänmies sai huiota. Pistin ommaa lähtöä odotellessa pirrin päähän ja oikasin sölökän pehmeälle poronpaskapedille ja rupesin vilkuilemaan viimosta rastia kissaa seuraten. Siellä leimasikin rohki viinejä tyäriä. Siinä kun aikansa oli kötählään ollu, pitikin jo kötöstää traasut kopahroin, alkaa singuttelemaan ja rukattaa lähtöön. Klassisella 1,4 pelikuorman ja 16 rastin pruuvilla oli Taivaisen hulliainen tarjonnut rohki viinejä rastivälejä. Oli loihakkaa avonaista outaa, joissa piti kuikuilla kompassia ja piettää pää pystössä. Oli mahottoman vistoja tievoja, joita sai vuoroin kiikkua ylös ja alas, sekä reitinvalintoja joissa huneeria koetelthiin. Siellä utameilla varmasti tuli ymmä etheen, ja ihme ettei kethään junan tuoma sinne kaonnu lopullisesti. Mie pietän, että se oli aika hyvä.
Suunnisthin ihan mallikhaasti. Juosseminen oli semmosta näskäämistä, mutta aika hopusti mie olen menny, ko 1,4 pelikuormaa taittui alle yhden ja kymmenen. Pääosin mie nasahdin suoraan rasteille, mutta 1-2 välillä olis pithäänt ravhauttaa reistiksi matalavaaran poikki. Nelosella olin hyvin kartalla, mutta kun saapusin rintheeseen emmie nähny lippua, vaikka kuinka kuikuilin kovasti. Enkä kehannu liikkua, ko en tienny, että mihin suunthaan. Ei siinä auttanu häsytä. Mutta kun toittasin mennä muutaman metrin alemmas, niin johan se lippu näky. Vitoselle oliki pitkä taival. Siinä oli miun reitillä joenylityski, jossa ohtolla oli aamupala keskessä, siinä se poimi kojamoita veenistä. Oli siellä poronkonttikin jossaki matkalla. Ratamestari oli aika kälmi kun oli laittanut vistoja tievoja nopheiden pätkien perrään. Mutta emmie ole niin pörrö miltä mie näytän ja toittasinkin hiljentää vauhtia niissä. 11:sta tosin rastinotto oli äläskelponen ja saikkasin 40 sekuntia, muuta solikin ainoa isompi mukka. Ja kun reitinvalinnatkin onnistuivat vällein hyvin, niin maalissa sai yhäkseen porista pruuvista.
Sunnuntain pikamatkalla se vasta mahoton suota tievoja olikin. Päntiöhnään sai olla kiikkumassa. Lophuun tarjothiin vielä vaaran rinnettä ylöspäin. Tämmösissä tömpyröissähän se yleensä ruukaa hapottaa, joten ei auttanu ko vethää sinnillä vain. Aivan hyvin nasahin taas rasteille. Kasilla meinasin saikata, mutta ei siinä tullu ko pieni viien sekunnin mukka vain. 3-4 välillä mie nousin väärää jonthkaa ja samaistin itteni hetkeksi väährään paikhaan, mutta puolen minuutin tappioilla siitäkin selvithiin, ja viimeselä pitkälä välilä ajauduin hiukan sivvuun, ko en vilkuillu tarpheeksi kompassia. Vajjaa minuutti virhettä siis.
Suunnistus oli molempina päivinä hyvin hallusa. En jähinyt rasteilla, vaan lähdin hallitun hopusti liikkeelle, ja sain piettyä homman eessä. Rastit nasahtivat ja Arto Holappa oli lyöty.
Aika monta vuotta sitä vaan yritethiinkin.
Mie häyn sanoa, että tätä kokemusta ei vaikuta huikkia.
torstai 10. kesäkuuta 2010
Jänkhäle
Totesin juuri, että yli-huomenna olisi tarjolla 14km siivu täythä suunnistamisnautintoa. Se on ainakin odotusarvo, ja se on muuten samalla enemmän mitä olen juossut tähän mennessä tällä kaudella henkilökohtaisia metsä-kisoja. Henkilökohtaista menestystä ei tosiaankaan ole tullut metsässä tavoiteltua kuin Vårflåsetissa ja Prisma-rasteilla. Silloin kun keväällä juostiin Suomessa metsäkisat, olin tukevasti telakalla, ja siitä johtuen toukokuu meni tukevana sprinttaillen. No nyt en toivottavasti ole enää niin tukevassa kunnossa, ja metsäänkin olen paluun tehnyt.
Muutoin harjoittelu on edennyt polven ehdoilla. Täysipainoista harjoittelua ei uskalla/pysty toteuttaa, vaan harjoittelua on tehty maltilla ja kaikki turha karsittu pois. Niin, ei kai se haittaa jos vain turhat jää tekemättä, mutta sellainen fiilis kuitenkin jäätää persausta, että 80%:sesti tulee nyt mentyä. Tiedä sitten, mutta viime aikoina kun on tullut enemmän taas juostua on polvessa ollut välillä pieniä tuntemuksia. Ihmekös tuo sinänsä, vammahan siellä totta totisesti diagnosoituna on. Se jotenkin palauttaa maan pinnalle kun haaveilee suuremmista mättämisistä.
Mitään suurta päämäärää en tällä hetkellä ole itselleni asettanut, ja sen kyllä huomaa. Joku tavoitehan tässä nyt pitäisi asettaa, joku tarpeeksi kunnianhimoinen. Kirjoittaa se ylös ja laittaa nimi alle. Mutta keskitytään nyt Jukolaan ensin.
Muutoin harjoittelu on edennyt polven ehdoilla. Täysipainoista harjoittelua ei uskalla/pysty toteuttaa, vaan harjoittelua on tehty maltilla ja kaikki turha karsittu pois. Niin, ei kai se haittaa jos vain turhat jää tekemättä, mutta sellainen fiilis kuitenkin jäätää persausta, että 80%:sesti tulee nyt mentyä. Tiedä sitten, mutta viime aikoina kun on tullut enemmän taas juostua on polvessa ollut välillä pieniä tuntemuksia. Ihmekös tuo sinänsä, vammahan siellä totta totisesti diagnosoituna on. Se jotenkin palauttaa maan pinnalle kun haaveilee suuremmista mättämisistä.
Mitään suurta päämäärää en tällä hetkellä ole itselleni asettanut, ja sen kyllä huomaa. Joku tavoitehan tässä nyt pitäisi asettaa, joku tarpeeksi kunnianhimoinen. Kirjoittaa se ylös ja laittaa nimi alle. Mutta keskitytään nyt Jukolaan ensin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)