Vuosi alkoi lämpimissä ja aurinkoisissa merkeissä Melbournessa. Samaan aikaan kun olisi ollut mitä parhaimmat mahdollisuudet juosta uusia polkuja hyvissä olosuhteissa, joulukuussa kauden päätteeksi diagnosoitu häpyluun rasitusosteopatia piti juoksun tauolla. Toisaalta, olosuhteet olivat mitä parhaimmat myös pyöräilyyn, joka tuossa tilanteessa oli erittäin tervetullutta. Tammikuu telakalla oli tuntimäärällisesti vuoden isoin kuukausi. Ei takuulla olisi ollut, jos olisi pitänyt ajaa tammikuu trainerilla tai kuntosalilla spinning pyörää hinkaten. Olisin toki voinut alkaa juosta aikaisemmin, mutta 4 viikon tauon sijaan pidin varmuuden vuoksi 7 viikkoa juoksutaukoa. EM-kisat olivat tulossa kuitenkin ”vasta” kesäkuussa, joten ajattelin, että ehdin kyllä kuntoon vaikka aloitan enemmän juoksemisen vasta maaliskuussa. Optimitilanteessa olisin ehkä ehtinytkin, mutta koska kevätkään ei aivan vaivaton ollut, niin en ihan kuitenkaan ehtinyt.
Olin päättänyt jo hyvissä ajoin, että vuonna 2024 juoksisin vähemmän kisoja, mutta paremmalla fokuksella. 2023 oli hieno vuosi kaikkine kisoineen – MM-kisat, pari Golden Trailin kisaa ja vaikka ja mitä. Ja kun kausi jatkui vielä joulukuulle, niin sitä oli jokseenkin puhki kauden päätteeksi. Siispä päätin, että 2024 vähemmän kisoja, enemmän läsnäoloa. Käytännössä merkitsin kalenteriin tasan kaksi kisaa, EM-kisat sekä OCC:n, joissa halusin juosta hyvin. Kaikki muu oli ekstraa.
Tarawera Ultra-Trail @ Uusi-Seelanti:
Helmikuussa otin kauden suurimman riskin, kun päätin juosta Tarawera Ultra-Trailin 53km matkan. Otin ensimmäiset juoksu-askeleet kolme viikkoa ennen kisaa – minuutin pätkissä kävelyn kanssa vuorotellen, josta sitten muutamien lenkkien aikana pääsin parin kilometrin yhtämittaisen juoksun pariin. Siitä yritin – maltilla kuitenkin – rakentaa kahdessa viikossa jotain juoksukuntoa kaiken pyöräilyn päälle. Tuon kolmen juoksuunpaluu-viikon viikon aikana juoksin yhteensä n. 100km, en päässyt (vähemmän yllättäen) juoksukuntoon, mutta pienen ylirasitustilan sain kyllä päälle. Olin pyöräillyt paljon, mutta tunnistin tietysti aika suuren riskin juosta Tarawera noilta pohjilta. En silti pystynyt jättämään tilaisuutta käyttämättä – ei vaan pystynyt. Selvisin 53km maaliin, 4:16/km keskivauhdilla – poluilla, ja nautin todella todella paljon reitin luonnosta ja poluilla juoksemisesta pitkän tauon jälkeen. Tärkeintä oli, että en saanut mitään suurempaa vammaa tästä ilosta, vaikka kipuja kisan jälkeen olikin siellä täällä kehoa.
Aika pian tämän kisan jälkeen oli edessä paluu Suomen talveen 3kk Melbourne-visiitin päätteeksi. Pääsin siitä pikkuhiljaa kohtalaiseen juoksuharjoitteluun taas kiinni, mutta oltiin jo maaliskuulla. Totesin, että EM-kisoihin on aikaa enää reilu pari kuukautta ja kiirehän siinä tulisi, että ehtisi kesäkuun alkuun mennessä kuntoon. En kuitenkaan uskaltanut vieläkään kovin suuria määriä juosta vaan tein edelleen, varsinkin kevään tullen, paljon pyörällä. Silti pientä rasitusosteopatian alkua ehti muodostua ja senkin takia piti vielä himmailla lisää juoksun kanssa.
Bodom Trail @ Suomi:
Toukokuun Bodom Trail (21km) toimi hyvänä välipalana ja kunnon tsekkauksena vajaa kuukausi ennen EM-kisoja. Lähdin kisaan auttamattoman keskenkuntoisena. Harjoitusfokus oli ollut täysin EM-kisojen vaatimuksia (58km, ±3500m) vastaavaa, ja vaikka teinkin muutamia spesifejä treenejä saadakseni kuntoa vähän ylös Bodomia varten, olihan se aivan liian nopea kisa itselle siihen kohtaan. Eipä nämä sprintit muutenkaan omiin vahvuuksiin enää kuulu. Se oli neljäs kerta Bodom Traililla ja ensimmäinen kun selvisin maaliin ilman suurempia ongelmia tai loukkaantumisia, vaikka ei se taaskaan yrittämisen puutteesta jäänyt kiinni. Hyvä kova harjoitus tähän väliin, tiukkaa vääntöä voitosta loppuun saakka Tommi Lintalan kanssa, 2. sija ja lippu Golden Trail Nordicsin finaaliin Fyriin. Bodom on aina hieno tapahtuma.
Trail Running European Champs @ Ranska:
Maajoukkuepaidan päälle pukeminen on hieno tunne. Se tuo mukanaan myös omanlaistansa positiivista jännitystä ja merkitystä. Täällä oli tarkoitus olla kunnossa – olihan koko alkuvuosi pääasiassa tähdännyt tähän kisaan, mutta en sitten kuitenkaan ehtinyt ihan huipputikkiin kesäkuun ensimmäisenä päivänä juostuihin kisoihin mennessä. 58km, ±3500m märissä ja monin paikoin mutaisissa olosuhteissa vaati järkevää kisasuunnitelmaa. Noudatinkin kisassa aikalailla tarkkaan omaa suunnitelmaa ensimmäiset 4h ja loput 1,5h keskityin sitten enemmän sijoista juoksemiseen. Onnistuin tekemään oman hyvän ja nousujohteisen suorituksen. Suoritukseen olin tyytyväinen, juoksin mielestäni realistisen järkevästi ja lopussa pystyin ottamaan vielä kunnon kirin. Sija oli 26 – tavallaan OK kaikkiin valmistautumiseen liittyviin kompromisseihin nähden, mutta toisaalta Top 20 ei ollut kuin 2,5min päässä. Marginaalit on pienet. Tästä kisareissusta jäi poikkeuksellisen hyvät muistot. Kisan lisäksi koko reissu muiden suomalaisten kanssa oli kerrassaan lystikäs.
EM-kisojen jälkeen olin sillä tavalla onnellisessa – ja nykyään jo vähän harvinaisessakin – tilanteessa, että mihinkään ei sattunut. Jahka kisoista palauduin, pystyin aloittamaan hyvän harjoitusjakson kohti kauden toista kohokohtaa, OCC:ta. Pystyin siis aloittamaan. Pari viikkoa ja juhannuksena polkulenkillä nilkka totaalisesti ympäri. Yksi nivelside repeytyi poikki, toinen osittain, ja kolmaskin venähti. Siinä, kaksi kuukautta ennen OCC:ta, oli tunnelma jokseenkin maissa. Toisaalta olin erittäin motivoitunut kuntoutukseen ja erittäin päättäväinen sen suhteen, että OCC:lla pystyisin juoksemaan. Kuntoutin nilkkaa aggressiivisesti ja se parantui odotettua nopeampaa, mutta meni siinä silti lähes kuukausi ennen kuin pääsin kunnolla takaisin juoksemisen pariin, ja siinä vaiheessa olikin sitten taas kiire kuntoon. Viimeiset 3-4 viikkoa ennen kisaa sain kuitenkin oikein hyvän harjoitusjakson aikaiseksi. Siinä mentiin tottakai riskillä. Kilometrit lyötiin ylös niin nopeasti kuin mahdollista ja sormet ristiin, että mikään paikka ei hajoa. Yksi iso viikko Ylläksellä tuntui toimivan hyvin kunnon palauttamiseksi.
UTMB OCC:
Elokuun loppu läheni lähenemistään, olin ehjänä ja terveenä. Yksi unelma toteutui, kun vihdoin pääsi seisomaan UTMB-kisan lähtöviivalla. Olihan sitä odotettu. OCC (56km, ±3500m) oli käsillä – ja kohta pian olisi oleva jaloissa. Matkasin ylös vuoristoon n.1700m korkeuteen viikkoa ennen kisan starttia. Vastaavasta valmistautumisesta oli hyvät kokemukset edeltävän vuoden MM-kisoista. Tein kisaan tarkan suunnitelman niin aikataulun kuin energiapuolenkin osalta. Jälkimmäisen naulasin täysin suunnitelmien mukaan ja ensimmäisenkin melkein. Juoksin järkevästi ja nousujohteisesti. Champex:ssa (7,4km) olin n. sijalla 50, Trientissä (24km) n. 38, Col de Balme:lla (34km) jo n. 23. 12km ennen maalia Argentieressä (44km), olin sijalla 20, ja vielä 8 minuuttia omaa aikatauluani edellä. Viimeisen nousun päällä Flegerellä Top 15 sijakin olisi ollut vielä tehtävissä, mutta sen sijaan, että olisin hyökännyt alamäkeen, krampit hyökkäsivät minuun ja viimeinen lasku meni kramppien kanssa taiteiluksi. Onneksi pystyin juurakkoisemman pätkän jälkeen juoksemaan viimeiset 2-3km kunnolla ja vielä kaunistelemaan sijaa pari pykälää. Siinä sai kyllä ottaa vielä kunnolla kiriä 5h 40min juoksemisen päälle – kaunista katseltavaa epäilemättä. Maalissa olin lopulta omaa aikatauluani ~2min perässä. Olin lopun vauhtini varmasti arvioinut vähän yläkanttiin, mutta meni siinä myös minuutteja kramppien takia. Lopulta maalissa sijalla 19. Vaikka vähän parempaakin olisi ilman kramppeja ollut tarjolla, niin olin ja olen erittäin tyytyväinen tuohon sijaan. Varmasti elämäni parhaimpia suorituksia, kramppeja vaille lähes täydellinen. Kaksi kuukautta ennen kisaa olin nilkka paketissa epävarmana pystynkö osallistumaan tai edes kunnolla juoksemaan vielä kisan aikaan. Siitä tuohon – itselleni aika merkityksellinen juttu. Never give up!
Fyri Trail:
Fyri Trail (29km), samalla Golden Trail Nordicsin finaali, tarjoili tänä vuonna upeaa auringonpaistetta viime vuotisen lumisateen vastakohdaksi. Kroppa oli paremmin palautunut OCC:stä kuin mieli. Ei ollut kisanälkää ja paloa, vaikka juoksu itsessään olikin aika mageeta. Onhan tuo hyvällä kelillä upea reitti ja hauskaa polkua. Ja nautin todella paljon juoksemisen ilosta. Vaikka en nyt mitenkään vakavamielisesti kisoihin tapaa lähteä, niin oli ihan kiva tehdä kisareissu ja kisa vähän rennommalla otteella. Ja kisan jälkeinen – jo lähes perinteinen – aamulenkki tarjoili taas hienoja elämyksiä. Hieno reissu vielä hienommalla porukalla.
Prades EPIC Trail 90K:
Askel – tai vajaa 90 000 askelta – pidempiä matkoja kohti (89km, ±4500m). Itselleni ensimmäinen ns. keski-matkan kisa ja samalla oppimiskokemus, ultrista ja itsestä. En odottanut sen olevan helppoa, mutta en myöskään niin vaikeaa. Kisan vaatimus ei yllättänyt, mutta oma olotila kolmen viikon on-off sairastelun (jonka aikana 5 juoksulenkkiä + 1 voimatreeni) jälkeen oli varsin voimaton ja jalat hyytyivät jo 40km jälkeen. Ei ole jalat tuolla tavalla ennen väsähtäneet noin aikaisessa vaiheessa, vaikka lyhyemmillä ultrilla vauhtiakin on ollut selkeästi enemmän. Sairastelu ilmeisesti oli syönyt lihaksista tehontuoton lisäksi keston. Huomiona tähän todettakoon, että kävin kisaviikolla läpi kattavan terveystarkastuksen ja yhdessä lääkärin kanssa pohdimme starttaamisen järkevyyttä. Lopulta kuitenkin suljimme pois suuremmat terveysriskit ja päätin startata kisaan. Kisassa itsessään juoksin kärjen mukana ja joitain kilometrejä kärjessä n. 16km verran, jonka jälkeen pitkän nousun alussa annoin muiden mennä. Loppumatkan reilu 70km juoksinkin sitten yksin. Melkoista vääntämistähän se sitten oli useamman kymmentä kilometriä kun jalat lakkasivat toimimasta. Mutta vaikka kuinka olivat jalat poissa pelistä, niin jonkinlaista vauhtia sai kuitenkin pidettyä yllä. Erityishuomiona, n. 4km ennen maalia pystyin ottamaan ison rytminvaihdoksen ja juoksemaan vikat 4km oikeasti aika hyvää vauhtia. Näin siinä kohtaa 40sek takana seuraavan juoksijan ja jotenkin siinä aivoissa napsahti ja yht’äkkiä kankeus ja voimattomuus jaloista poistui ja vauhtia tuli kertaheitolla lisää. On se vaan ihme homma välillä, miten tuo psykofyysinen kokonaisuus toimii. Vaikeaan päivään peilaten kisa meni lopulta kuitenkin ihan OK. Hyvänä päivänä aika olisi ollut varmasti selkeästi parempi, mutta toisaalta nyt sain aimo annoksen oppia ultrien aikaisista potentiaalisista haasteista ja niiden ylittämisestä. Pari päivää kisan jälkeen tuli sellainen tunne, että hitto näitä lisää. Jokin jäi kiehtomaan ja vahvasti. Jos paikat kestäisi vaadittavaa harjoittelua (ei tosin tunnu kestävän), niin kovasti kiinnostaisi syventyä näille 100K luokan matkoille vielä pari vuotta. Mutta 2025 menee vielä fokuksen ollessa lyhyemmillä (= 50K luokan) matkoilla.
Sellainen polkujuoksukausi 2024. Suunnistuspuolella oli hiljaisempaa. Jukolassa kävin – kelpo veto minimaaliseen suunnistustautaan nähden. Syksyllä vielä PWT-kiertueella Kiinassa juoksemassa muutaman sprintin. Pidän suunnistuksesta edelleen paljon enemmän kuin suunnistusmäärien puolesta voisi päätellä ja kartan kanssa metsään ja sprintteihinkin vielä taatusti aktiivisesti palaan, mutta vain ja ainoastaan höntsäilemään. Sitä ennen juostaan kuitenkin enemmän vielä polkuja.
Kovasti toivoisi, että paikat kestäisivät vielä pari-kolme vuotta hyvää treenaamista. En tiedä kestääkö, kyllä näissä kintuissa alkaa kilometrit näkyä – tai ainakin tuntua. Vuonna 2025 on tarkoitus juosta hyvin MM-kisoissa sekä saada suora paikka 2026 CCC:lle. Ensimmäinen on enemmän subjektiivinen, jälkimmäinen enemmän objektiivinen tavoite. Onhan sitä kalenteriin toki muitakin elämyksiä kirjattu.
Harjoitteleminen, kilpaileminen ja itsensä haastaminen ovat asioita, jotka tuovat itselle iloa ja sellaisia kicksejä, joita en muista tekemisistä saa. Niin se vaan on. Mutta on se vaan myös niinkin, että yhteisö ja ihmiset ympärillä, kisoissa, tapahtumissa ja reissuilla tekevät tästä seikkailusta paljon kiehtovamman.
