10MILA17

Vahvasti varamiehinen joukkueemme (4-5 miestä sivussa) juoksi toissa yönä Göteborgin Partillen upeassa maastossa ei-niin-upealle sijalle 40. Joukkue oli lähtökohtaisesti rakennettu – kuten muutamissa muissakin viime vuosien suurviesteissä – kovapääedellä taktiikalla, ja lopussa oli sitten ne miehet mitä jäljelle jäi – minä mukaanlukien. Toki pientä muutosta siihenkin tuli vielä muutamia tunteja ennen kisaa. Hyvä sekä entisen että uuden 9. osuuden juoksijan kannalta: entinen ei olisi ehtinyt lennolle jos olisi juossut ysin, ja uusi sai vaivaiselle jalalleen 10km lyhyemmän osuuden.
Sijasta viis, uskon että jokainen joukkueemme jäsen oli silti iloinen päästessään viivalle ja nauttimaan tästä maastosta, muidenkin puolesta.

Itse juoksin 8. osuuden. Suoritus oli erinomainen – tein virhettä alle 30sek, mutta fyysisesti olin todella heikko. Jos ei nyt kuntokaan häävi ole, niin lihaksisto ei ollut millään tasolla valmis tällaiseen maastoon, enkä saanut sellaista agressiivisuutta etenemiseen, jota tällaisessa maastossa olisi tarvittu. Fyysisesti oli myös muuten heikompi päivä, vaikka valmistautuminen meni totutun kaavan mukaan. Kenties en ollut aivan täysin palautunut edeltävän viikon rasituksista. Suurta nautintoa se oli silti tuolla suunnistaa.

Alla huonolaatuinen kuva kartasta/reitistä ja täältä rerunit: http://3drerun.worldofo.com/2d/index.php?idmult%5B%5D=-418072&idmult%5B%5D=-418074

10MILA 2017 8. osuus

Tästä eteenpäin kisakalenteri on täysin auki, enkä oikein tiedä juoksisiko enemmän maastokisoja, sprinttikisoja vai tasaisesti molempia. Jonkinlaista kehittävää harjoittelua ajattelin kuitenkin harrastaa.

Pitkästä aikaa

Löysin aikaa ja (ennen kaikkea) motivaatiota kirjoittaa itselleni merkintöjä blogiin.
Vapaa-aikaa on muutenkin viimeisen parin viikon aikana ollut sen verran, että viime ja tämä viikko ovat olleet liikunta- ja hyvinvointirintamalla aktiivisimpia sitten elokuun 2015. Ei puhuta mistään hevoskuurista, mutta jonkinmoisesta kestävyysurheilusta kuitenkin. On se edelleen varsin mukavaa puuhaa.

Työrintamalla sen sijaan viimeinen vuosi oli melkoista hevoskuuria väitöskirjan ja muiden työtehtävien kanssa. Kovin jakso osui väitöskirjan viimeistelyvaiheeseen viime loppukesään/alkusyksyyn. Siinä tuli tehtyä 5 viikkoa putkeen töitä keskimäärin 6:na päivänä viikossa, 12h/päivä. Se oli tiukka setti, mutta kun kirja lähti esitarkastukseen oli fiilis myös aika hyvä.
Koko väikkäriprojektin sain pakettiin kolme viikkoa sitten (pdf). Pitkiä päiviä sen kanssa riitti loppuun saakka. Paljon kaikenlaista... ulkoasun muokkausta, kirjapainon ja toimittajan kanssa editointia, mediajuttuja + kaikenlaista sitä sun tätä hoitamista.
Ja lopussa tietysti itse väitökseen valmistautumista. Sitä voi mielestäni verrata hyvin siihen kauden (tai neljän kauden) pääkilpailuun valmistautumiseen. Olet tehnyt hemmetisti duunia, tiedät olevasi kunnossa, osaavasi asian, mutta sitten sinä tiettynä päivänä pitää olla valmis näyttämään oma osaaminen. Tietysti voit valmistautua ja vähän ennakoida mitä vastaväittäjä mahdollisesti on keksinyt (vähän kuin ratojen suunnittelu vanhoille kartoille), mutta lopulta et kuitenkaan tiedä mitä vastassa on ennen kuin h-hetkellä (kun saat kartan käteesi). Mutta jos/kun neljä vuotta on hyvin valmistautunut, niin hyvällä itseluottamuksella voi areenalle astua. Lisäksi järjestät toki itse vielä banketin (Karonkan) siihen kylkeen.

Mutta nyt se projekti on maalissa ja onnistuneesti. Fiilis on aika pirun hyvä, vaikka toki väitöksen jälkinen suurempi euforia on jo laantunut. Elämä ei ole kummallisemmaksi muuttunut, mutta olo on kyllä huojentunut. Ja sitä aikaa on taas illoissa ja aamuissa, kun ei ole pakottavaa tarvetta hoitaa väikkäriin liittyviä juttuja.

En ole toistaiseksi vielä parempaa tekemistä tuolle ajalle keksinyt kuin lenkillä käynnin. Ja puhutaan nimenomaan lenkillä käymisestä, ei tavoitteita, ei harjoitusohjelmaa, mutta monipuolisesti ja joku roti säilyttäen sitä mikä tuntuu mukavalta – tai no ei ne tonnin vedot aina niin mukavilta tunnu, mutta kun laittaa itseään ahtaalle, niin kyllä saa hyvän fiiliksen ja endorfiinit. Se tässä tärkeintä onkin (ja tietysti se, että voi syödä enemmän jäätelöä). Vanhojen hyvien aikojen vauhdeista ei voi kuin haaveilla, realismia ne eivät ole. Sen totesi lääkäri vuosiseurannassa tänäkin vuonna. Jos viidessä vuodessa ei elimistö palaudu, niin so be it. Näillä mennään, mutta ilon kautta. Aurinkoa.