... se olikin sitten aavistuksen syvempi suppa.
Eletään marraskuun alkua. Takana on kolme kuukautta opintojen viimeistelyä, kiirettä, stressiä ja kevyempää harjoittelua. Sitten ne hommat alkavat olemaan paketissa. On taas aikaa harjoitella, on taas aika aloittaa uusi harjoituskausi. Harjoituskauden alkuun kymppi sujahtaa vielä alle 33:n. Viimeaikaista harjoittelua kun katsoo, niin lähtökohdat uuteen kauteen vaikuttavat odotettua paremmilta. Menee marras, tulee lumi. Koko ajan tuntuu hyvältä, kun kengät imevät tienpintaa niin kuin ei koskaan ennen. Kovien suhteen pidetään vielä kynttilää vakan alla. Hyvältä vaikuttaa.
Samalla sitä kuitenkin kaivaa tietämättään kuoppaa. Maaperä vain pöllyää, kun lapio heiluu. Ja se heiluu. Kuopan reunat muodostuvat korkeammiksi, mutta sitä ei huomaa, koska elimistö valehtelee. Juoksu kulkee joka treenissä, koko ajan tuntuu hyvältä. Sitten tulee joulu, vuodenvaihde ja siinä pidempi loma. Ehtii harjoitella vielä enemmän. Voi että, miten hyvältä juoksu tuntuukaan. Elimistökin siinä rentoutuu, kun pääsee lomafiiliksiin - stressit kaikkoaa. Ja kun stressi kaikkoaa, elimistö romahtaa. Peruskallio tulee vastaan. Yhtenä päivänä tuntuu vielä hyvältä, seuraavana ei. Muutos tapahtuu päivässä. Sitä nostaa katseensa ja huomaa, että kädet eivät yllä enää kuopan reunoille. Juoksu ei kulje yhtään - joka treenissä tuntuu huonolta. Koska ylöspäin ei tunnu pääsevän, pitää koittaa päästä pois muin keinoin, kaivaa hetken aikaa entistä kovemmin, maapallon läpi Kiinaan. Peruskallio ei kuitenkaan anna periksi, realiteetit on tunnustettava, pohjalla ollaan. Elimistöstä ja jaloista ei irtoa mitään. Ei mihinkään. Koneet on lyötävä alas. Ei auta kuin odotella.
Helmikuussa vietän pari viikkoa Espanjassa. Viikon Granadassa, viikon Barbatessa. Tekee henkisesti erittäin hyvää. Harjoittelua pitää kuitenkin koko ajan rajoittaa - koko ajan on oltava käsijarru päällä. Suunnitelmaa ei ole noudatettu enää pitkään aikaan. Turha harjoitella, jos harjoitus ei tartu. Kerran tuntuu juoksu hyvältä - jopa todella hyvältä - vauhtikin on erittäin kohdillaan. Toiveet nousevat, mutta ei. Menee kolme viikkoa, kunnes juoksu kulkee seuraavan kerran - vietetään maaliskuun puoltaväliä ja ollaan Italian auringon alla. Harjoittelun suhteen käsijarru on ollut päällä koko ajan. Nyt ollaan kuitenkin leirillä, ja kun kuopan reunatkin tuntuvat vähän matalammilta, tulee harjoiteltua paljon ja kovaa. Juoksu kulkee toisenkin kerran, kohta kolmannenkin. Tuntuu hyvältä. Kunto on tietysti huono, mutta olotila aivan erilainen. Kun oikein kurkotan, saan jo sormet kuopan reunalle.
Nyt kun saisi vielä kiskottua itsensä ylös, niin voisi alkaa harjoittelemaan.
