Spriiiiiiiiiing Cup, Spriiiiiiiiing NOT

Tällä hetkellä krapaa: Polvi(TM), nilkka, varvas, ranne (ja niistä johtuen mielenterveys), mutta muuten paikat on ihan suhteellisen hyvässä kunnossa. Sen verran on taas osumia tullut tantereilta, että itsenäisyyspäivänä pitäisi tulla mitali jos ei kaksikin. Vähintään suomenleijonaa tai purppurasydäntä odotan.

Polvikivut palasivat reipas viikko sitten. Pidin viime viikon yhtä harjoitusta lukuunottamatta lepona, ennenkuin ohjelmassa oli kevätkuppia Zeelannissa, Tanskanmaalla. Meikäläisen viikonloppu koostui lauantaisesta maastotuntuman hakemisesta ja polven testailusta, sekä tietysti viestistä.

Pitkän tauon jälkeen jonkin verran noviisina olin taas liikenteessä. Lauantaina olin lähtöpaikalla 45min ennen omaa lähtöä. Oletin lähtöaikani mahtuvan 12.20-12.22 väliseen ikkunaan, mutta järjestäjien arvonta-algoritmit olivatkin heittäneet minut starttaamaan 12.46. Käsittämätöntä. No siellä oli sitten kiva värjötellä, ennenkuin sain kartan käteen. Polvi ei oireillut liiaksi, mutta varpaan taitoin yli. Joskin se varvas kipeytyi vasta tänään, lepopäivänä.

Viestissä sain juosta Ankkuri-osuuden. Lyhykäisyydessään voisi todeta, että kartta löytyy alta:


Spring Cup viesti


Viikonlopun ehdottomin kohokohta oli kuitenkin Tiomila 2009 kilpailukeskuksessa vierailu. Sen kun näki viime vuonna vain telkkarista. Persetorppa osui matkan varrelle, kun ajeltiin Ruotsin ja Helsingborgin parhaasta pizzeriasta kohti Åhusia. Siellä mäen päällä Christian Christensen viiletti karussa långa nattenilla. Tästä tien yli juostiin. Tuolta paskikosta tultiin, ja tuonne komiaan kuusikkoon paineltiin pienen mäen päälle. Luonto oli jo korjannut urat lähes näkymättömiksi, mutta ilmasta pystyi edelleen aistimaan suuren urheilujuhlan hengen.

The road was slippery

Park with flat woodland and different visibility and runability, street area and coastal terrain.
Days left: 69.

Ei ole liian helppoa ollut näihin Jyväskylän liukkaisiin teihin sopeutua. Vaikka mitään erikoista ei ole tullutkaan tehtyä, niin kroppa on kyllä enemmän jumissa kuin kertaakaan koko talven aikana. Tai no tulihan sitä tehtyä eka ratatreeni puoleentoistavuoteen, mutta se jumitti vain pohkeita. Muut jumit on ammennettu jostain muualta. No josko tässä kohta tottuis lipsutteluun, niin sittenhän ne lumet jo sulaakin.

Toivottavasti jumit sulaa lumien mukana, tai jäävät lumien mukana suomeen, kun reilun viikon päästä lentähämme Tanskaan ja Ruotsiin hakemaan maastotuntumaa ja hiomaan takniikkaa ja tektiikkaa. Toisaalta tekemistä se on siinäkin, että ei tuo sieltä uusia jumeja mukanansa. Mutta uskon olevani kärsivällisempi ja viisaampi kuin joskus aikaisemmin samoilla rantahiekoilla. Laitetaan toki toivomuslistalle myös, että kun pääsiäisen jälkeen saapuu takaisin, jumit eivät ole täällä odottamassa. Lumet meinaan on.

Luontopolkua (kolmatta kertaa) ympäri kiertäessä muistot palaa Granadan maisemiin. Siellä tasaista juoksualustaa ei juurikaan löytynyt. Maasto kumpuilu ensin ylös ja sitten alas, mutta mäet olivat mukavan juostavia. Ohuempaa ilmanalaa ei edes huomannut, vaan sykkeet olivat todennäköisesti ainakin 10 pykälää kotimaata matalammalla. Yebo!

Viimeiset kuvat sieltä